käyn aikidotreeneissä. naurakaa pois.

kyseinen 'aikido' on "tehokas" (lue: väkivaltainen) aikidon alamuoto. jostain syystä jäsenkunta on pieni. lähinnä kaulan ja ranteiden kanssa ollaan tekemisissä. se on tehokas koska se ei yritä tehdä liikkeistä pehmeitä kuten pääväyläaikido vaan aitoja: semmoisia että niillä voisi helpommin satuttaa.

no, nyt tulee ongelma. jonka minä ja opettajani tiedostamme. minä en halua tuottaa kipua muille. kun näen ranteiden vääntyvän, katsoisin mieluiten pois. monesti jätkät pyytävät oikeasti lyömään rintakehäänsä (harhautusisku ennen varsinaista lukkoa/heittoa), ja jo se saa minussa paljon estoja päälle. suupieleni valuvat vaivaantuneena ylöspäin. eikö me voitais vaan halata toisiamme?

opettaja kertoi, että hän aikidon kautta purki nuorempana harjoitellessaan vihaa.

uskon, että viha on hyvä työkalu. se on tehokasta energiaa.

jostain syystä viha ei vain helposti istu minussa.

haluanko sen istuvan?
uskallanko antaa sen istua?

uskallanko 'vajota' siihen eläimellisyyteen kropassani? se olisi todennäköisesti hyödyksi. kohdata asiat oman kroppansa kautta, ei huvittuneena yläilmoista kuten tällä hetkellä tunnun tekevän. edes yhden aikidotunnin verran -päästäkseni läsnä kroppani kanssa.

kai aikido on ihan hyväksi. yritettävä kovemmin. suunnattava energiaani vihan kautta.

olen liikaa kuin jokin pyhimys.

variksetkin nauraa.